Kaksituhatta huligaania

04.12.2014

"Nu har det kommit 2000 huliganer hit till Alberga". Nyt tänne Leppävaaraan on tullut 2 000 huligaania, kirjoitti Ingeborg Gadolin päiväkirjaansa tasan sata vuotta sitten, 4.12.1914 Bergbon huvilassa Orolankalliolla (nykyisin Vallikallio). Hän jatkaa, että oli tapana kutsua näitä miehiä huligaaneiksi, vaikka he käyttäytyivät kunnollisesti paikallisia asukkaita kohtaan.

Miehet olivat vallityöläisiä, joita kuljetettiin junalla aamuin illoin täyteen ahdetuissa avovaunuissa. Vallityöläiset olivat pääasiassa suomalaisia, jotka hakeutuivat töihin hyvän palkan houkuttamina, vaikka työ olikin raskasta ja vaarallista. Kesällä alkanut ensimmäinen maailmansota sulki työmarkkinat, eikä muuta palkkatyötä ollut oikein tarjollakaan. Suomalaiset oli vapautettu asepalveluksesta, joten nuoria miehiä riitti vallitöihin.

Vallityöt alkoivat Leppävaarassa syksyllä 1914. Jo kesällä venäläiset sotilaat olivat majoittuneet Sellon paikalla sijainneelle Albergan kartanon pellolle, johon oli noussut tuhannen sotilaan telttaleiri. Sotilaiden määrä kasvoi ja armeija levittäytyi laajemmalle. Sotatilalaki oli astunut voimaan ensimmäisen maailmansodan sytyttyä ja armeija pakko-otti tarvitsemansa rakennukset, maa-alueet ja tarvikkeet omaan käyttöönsä.

Vallitöiden ensivaiheessa kaadettiin metsää ja rakennettiin tykkiteitä, joita käytettiin myös rakennusaikaisina kulkuteinä. Perkkaalle ja Turuntien varteen Gallerian kohdalle rakennettiin piikkilankaesteitä ja maavalleja sekä kaivettiin juoksuhautoja. Näiden tarkoituksena oli sulkea kallioiden väliset matalat maastokohdat.

Junat rahtasivat Lepuskiin lisää sotamateriaalia, tykkejä ja rakennustarvikkeita jatkuvalla syötöllä. Ne raahattiin miesvoimin ylös kallioille, joissa samaan aikaan räjäytettiin juoksuhautoja, tuli- ja tykkiasemia sekä ammushuoneita. Leppävaara oli maalinnoituksen tärkeimpiä kohteita, sillä täällä voitiin pysäyttää sekä rantarataa että Turuntietä Helsinkiin etenevä vihollinen. Vallikalliolle asennettiin linnoitusketjun suurimmat tykit, 280 mm:n rannikkomörssärit, joilla voitiin ampua Laaksolahden Pitkäjärven sivua kulkeneelle Kuninkaantielle asti. Maalinnoitus rakennettiin suojaamaan Helsingin edustan merilinnoitusta, jonka puolestaan oli määrä estää vihollisen sotalaivojen pääsy Pietariin.

Vallityöt järkyttivät lepuskilaisia, joita täällä silloin asui vajaa tuhat. Työläisten määrää ei tarkalleen tiedetä mutta Vallikalliolla ja Nupukivenkalliolla heitä oli kymmeniätuhansia. Työläiset majoittuivat kuka minnekin, telttaleirejä nousi Perkkaalle ja Urheilupuiston pelloille. Iltaisin ja viikonloppuisin työläisten leireissä ryypättiin ja tapeltiin siinä määrin, että nimismies määräsi ulkonaliikkumiskiellon. Se ei hirveästi menoa haitannut. Töiden edetessä ja työväen määrän kasvaessa kuri höltyi. Parempi väki, kuten Gallen-Kallelat ja Gadolinit, muuttivat vallitöiden ajaksi muualle.

Vallikallion linnoituksen piti valmistua nopeasti, mutta työt takkusivat, vaikka rahaa paloikin aikataulun mukaan. Paperilla kaikki oli valmista jo maaliskuussa 1915, kun keisari Nikolai II saapui suuren seurueensa kanssa Leppävaaraan tarkastusmatkalle. Parin kymmenen auton saattue ajoi tykkitietä suunnilleen nykyisen Armas Launiksen kadun linjaa pitkin Vallikallion kupeeseen. Siellä kimalteli luminen linnoitus ampuma-aukkoineen ja mahtavine mörssärin putkineen. Vallien päällä oli tiukkana rivistönä sotilaita ja työläisiä hurraamassa hallitsijalleen.

"Kun Hidimaria pääsi rinteen puoliväliin hän huomasi, että tykit olivatkin vain maalattuja pahviputkia" kirjoittaa Katja Ahlvik kirjassaan Keisarin linnoitus. Lumesta ja pahvista kyhätty linnoitus meni täydestä keisariin, joka ei jaksanut kivuta kalliolle asti töitä tarkastamaan. Keisari oli niin tyytyväinen näkemäänsä, että päätti myöntää vallien rakentajille ylimääräisen palkkion. Se kuitenkin taisi jäädä upseerien ja työnjohtajien taskuihin. Työläiset saivat ilmaista viinaa ja joutuivat krapulassa purkamaan Lepuskin Potemkinin kulissit. Pahvitykit kannettiin pois ja kevätaurinko sulatti lumisen linnoituksen. Vallikallion linnoitustyöt saatiin aikanaan kutakuinkin valmiiksi, mutta Nupukivenkalliolla työt jäivät kesken Venäjän vallankumouksen puhjettua 1917.

Samaan aikaan vallitöiden alkamisen kanssa Suomen lehdistö julkaisi tietoja Venäjän uusista sortotoimista, joiden tarkoituksena oli lopettaa Suomen autonomia ja venäläistää maa. Venäjä oli 1905 kärsinyt kirvelevän tappion Japanin sodassa ja halusi nyt pönkittää rapautuvaa imperiumiaan liittämällä Suomen tiiviiksi osaksi keisarikuntaa. Toisen sortokauden alussa oli P. E. Svinhufvud, joka vastusti tiukasti venäläistämispyrkimyksiä, jo erotettu virastaan ja karkotettu Siperiaan. Sortotoimen vaikutus jäi muutoin vähäiseksi maailmansodan ja sitä seuranneen Venäjän vallankumouksen vuoksi.

Tuntuuko tutulta? En tiedä, voiko historiasta suoraan mitään oppia, mutta kyllähän analogia tämän päivän Ukrainan kriisiin ja Suomen Nato-keskusteluun tulee väistämättä mieleen. Loppujen lopuksi valleja käytettiin sotatoimiin vain omassa kansalaissodassamme ja Svinhufvudistakin tuli aikanaan Suomen presidentti.

Markku Salmi

Lähteet:
Ingeborg Gadolin, Idyll och Vapengny. Rurik Rancken 1997.
Katja Alvik, Keisarin linnoitus. Gummerus 1977.
John Lagerstedt, Viaporin maarintama. Helsingin kaupunginmuseo, Keuruu 2014.
Albergasta Leppävaaraan, Sata vuotta ihmisiä, elämää ja kehitystä.

Leppävaara-seura ry, Saarijärvi 2011.

Lue myös aiemmin julkaistuja blogeja.