Mielensä pahoittaja Lepuskissa

09.05.2014

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kävelin Bergansin tietä Perkkaalle päin. Kävelytien varren maisema oli kaljuuntunut, vanha uljas syreeniaita oli poissa ja paikan oli vallannut soraplaani. Poissa olivat kriikunapuut ja muut kasvit, jotka olivat perua Bergansin tilan puutarhasta.

Sorakentän laidassa oleva kaupungin infotaulu kertoi, että paikalle tulee siirrettävä päiväkoti. Pitikö sitä varten lanata tasaiseksi vanha kylämäki, eivätkö päiväkoti ja vanha puutarha olisi voineet elää sulassa sovussa keskenään? Näiden kulmienhan piti olla jo valmiiksi rakennettuja. Miksi vielä piti tuhota vähäiset muistumat vanhasta Bergansista?

Asialla oli siis ollut oma kaupunkini, ei grynderi tai muu spekulantti. Oma luottamukseni Espoon kaupungin aitoon kulttuuritahtoon ja monikerroksisen kaupungin vaalimiseen oli karissut jo aiemmin, mutta nyt siitä ropisi taas iso osa pois. Muistan liian hyvin vielä ajan, jolloin Espoon rakennuslautakunta antoi Albergan kartanolle purkuluvan, ihan tosta noin. Sitkeällä kansalaistoiminnalla purkulupa saatiin kumottua ja nyt Sokerilinna seisoo ylväänä Lepuskin maamerkkinä.

Jokaisella kaupunkilaisella tulisi olla oikeus olla ylpeä omasta kaupungistaan ja tuntea, että se tekee kullekin hyvää, ainakin kohtuullisessa määrässä. Espoo näyttäytyy murrosikäisenä teininä, jolla ei ole aikaa muulle kuin jatkuvalle kasvulle. Suomen toiseksi suurimmassa kaupungissa ei ole omaa teatteria ja Espoon museolaitos toimii tosi niukoilla resursseilla.

Olen aina ollut sitä mieltä, että historia on avain nykypäivään ja tulevaisuuteen. Menestyvät kaupungit ympäri maailmaa haluavat säilyttää ja näyttää aineellista perintöään, tehdä juuriaan näkyviksi. Se ruokkii luovuutta ja mielikuvitusta, jotka taas ovat uuden talouden kasvualustoja.

Espoo on ulkoistanut historiansa kirjaamisen ja näkyväksi tekemisen kolmannelle sektorille, Lepuskissa tietenkin Leppävaara-seuralle ja sen Kansalaismuistipiirille. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta maallikko on aina maallikko ja historian tutkimus vaatii vankkaa ammattitaitoa. Muualla maailmassa tämän kokoisilla kaupungeilla on pysyvät museotilat, joissa esitellään ylpeänä kaupungin historiaa, merkkitapahtumia ja henkilöitä.

Espoo on itse profiloitunut teknologian ja busineksen kaupunkina, nopeasti kasvavana ylemmän keskiluokan tyyssijana. Viesti on mennyt perille ja meitä espoolaisia pidetään juurettomina ja nousukasmaisina katumaasturin kuskeina, jotka hakevat kulttuurikokemuksensa Helsingistä, jos hakevat. En tunnista itseäni tästä leimasta, mutta oma kaupunkini taitaa olla tähän imagoon tyytyväinen.

Mikä avuksi? En usko, että saan kaupunkini päättäjien suunnan muuttumaan. Avuksi tulee metropolihallinto, joka oikein toteutettuna tuo Leppävaaraan itsemääräämisoikeutta, oman aluevaltuuston. Itsenäinen Lepuski perustaisi varmaan ensi töikseen pysyvän historia-näyttelyn Albergan kartanoon ja käynnistäisi kunnon arkeologiset tutkimukset Ruukinrannan historiallisella satama- ja teollisuusalueella. Lepuskin oma museolautakunta vahtisi valppaasti vähien, vielä jäljellä olevien historiallisten rakennusten, rakenteiden ja ympäristöjen säilymistä viestinä tuleville polville.

Lupaan luovuttaa Lepuski -museolle oman leimattujen tiilien kokoelmani ja etsiä kavereiden kanssa Laajalahden pohjasta Albergan fajanssitehtaan ehjän ruukun. Mutta tuon ne uudelle museolle fillarin peräkärryllä, sillä minulla ei ole autoa eikä ajokorttia.

Itsenäisen Lepuskin ei tarvitse olla utopiaa. Metropolilainsäädäntö voi sen mahdollistaa ja onhan meillä muistissa kokemus itsehallinnosta. Leppävaara oli taajaväkinen yhdyskunta 1921–1955, jolla oli oma veronkanto-oikeus ja päätösvaltaa – ainakin enemmän kuin nyt. Sitä paitsi Suur-Leppävaara on jo nyt Rovaniemeä ja Mikkeliä tai Savonlinnaa suurempi, ja niillä on tietääkseni omat valtuustonsa kullakin.

Markku Salmi

Historiaan ja kirjoihin hurahtanut vanha lepuskilainen.