Raitin nuuskijat

 

07.02.2014

 

Leppävaaraa voi katsoa myös 45 senttimetrin korkeudelta. Leppävaara-seuran blogissa valotetaan ajoittain myös koiran näkökulmaa asuinympäristöömme.
Tällä kertaa kuvaamme Leppävaaran aamua.

 

Aamuinen Leppävaara

 

Hau! Haluatko lähteä katsomaan Lepuskia n. 45 cm:n korkeudelta? Tule sitten mukaan ja seuraa ilosta heiluvaa häntääni! Tapaat samalla muitakin kivoja karvaisia kavereita.

 

Ensin olisi vain saatava tuo hihnan toinenkin pää hereille. Räppään sängynlaitaa.
Siitä se tietää, että haluan jotakin. Kas näin, nyt se vilkaisee kelloa ja arasti matolla heiluvaa hännänpäätäni. Katson sitä suloisesti: olis asiaa ulos. Se haukottelee leveästi, odotuttaa hetken, mutta nousee. Vuf!

 

Aamutoimien ajaksi asetun ottamaan vielä pienet unoset keskelle käytävien risteystä niin, ettei se pääse ohitse huomaamattani. Mutta siitä se vaan on torkkujeni aikana mennyt ja heiluttele jo valjaita ovella. Venyttelen ensin etutassut ja sitten rauhallisesti takatassut, pölistelen irtokarvat matolle ja minäkin olen valmis. Ei kun menoksi!

 

Vedän vainua rapun ovella; tuolta tulee tuoksu. Kipitän puiston kulmaan innoissani, kunnes näen yhden nelijalkaisen tyypin loikkivan siinä ihan irrallaan. Hännänpää kiertyy kysyvästi. Tarkemmin tiirattuna se onkin rusakko. Annan sen pötkiä tiehensä, en yleensä ajele niitä takaa. En tykkää edes niiden papanoista. Enää.

 

Niin, se tuoksu, mistä se tulikaan? Tuolta! Kiihdytän vauhtia. Tässä, tässä se on, ihana minä kävin täällä–viesti. Lähden tarmokkaasti etsimään seuraavaa rastia. Säntäilen raittia puolelta toiselle häntä suorana. Mamma tulee perässä taakseen vilkuillen. Mitäs sinä nyt hidastelet? Nyt on haku päällä.

 

Ops, jööti tulee tässä kiireessä nurmen reunalle. Mamma hoitaa sen pussiin ja pussin roskiin. Kuittaan luovutuksen pöntön betonipohjaan. Pahus, kun se tuoksu unohtui tässä tohinassa. Haluaisin palata ensimmäiselle löydökselle, muttei tuo suostu, kiskoo vaan toiseen suuntaan. Aion jo laittaa jarrut päälle, vastustaa kaikilla neljällä käpälällä, mutta sitten näen vilahduksen jostakin mielenkiintoisesta ja kipitän mamman ohi häntä jännittyneellä kaarella.

 

Ja sieltä se tulee, viilettää pitkin raittia iloiset korvat hulmuten, ihana pieni suippokuonoinen neiti. Se tökkää pienen kirsunsa poskeeni ja kiitää tiehensä, palaa vauhdilla takaisin, tökkää taas, nuuhkii hetken ja häviää. Sudin asfalttia hämilläni. Häntäni värisee innosta, vai tuuliko sitä leyhyttää? Pakko käydä merkkaamassa tuo muuri. Kun käännyn takaisin, se on napannut kepin suuhunsa ja kiihdyttää kotiinsa päin. No voihan. Olen liian hidas. En yhtään päässyt haistelemaan. Katselen kaihoten sen perään. Häntäkin nuupahtaa.

 

Nuuskin Rinkelinkulman viestit hyvin tarkkaan. Odotapas nyt vähän, mamma. Häntäni pysähtyy, laskee alas. Tässä on hm, katson varmuudeksi, ettei tyyppi enää liiku huudeilla, törkeä haaste ja vielä köntsä vieressä. Hyh! Vetäisen kuononi pois ja sujautan tuolle jutulle moitteen. Ihmiset ovat sitä varten, että hoitavat nämä pois. Kurjia papanoitakin syöttävät sulle.

 

Ylämäessä hidastelen, löydän taas sen kiehtovan tuoksun, katselen tulisiko se jostakin. Pimeässä ei näy ketään. Näkyypäs! Aha, se on iso ja musta, äh, lehdenjakajan kärryt. Sitten tuuli tuo kulman takaa ihanat terveiset: pieni ja mukava pörröhäntä meidän rapusta on myös ulkona. Nuuhkimme toistemme kuonoja, niin kuin kaverit tekevät. Pyydän sitä leikkiin, muttei se taaskaan halua, piiloutuu isäntänsä nilkkojen taa. No, saan sen sentään kilpapissiin kiveyksen reunaan. Minä sain viimeisen sanan, olenhan vanhempi.

 

Nuuskimme taas hetken toisiamme. Se on niin söpö. Häntäni ihan heiluttaa peppuani. Arvelen voisinko alistaa sen ihan leikillä, mutta mamma huomaa aikeeni ja nykäisee hihnasta, osoittaa rapun ovea. Pahus! Katson sitä alta kulmieni, mutta se tuijottaa samoin takaisin. No okei, tulenhan minä, mennään sitten kotiin. Jokohan sillä on jauheliha sulamassa…

 

Lurppakuonoa vapaasti tulkitsi hihnan toinen pää

 

Lue myös aiemmin julkaistuja blogeja.