Sadeaamu ja muistoja
06.06.2014
Istun käytävän matolla ja tuijotan sänkyyn. Minut häädettiin sieltä. Vain muutama terhakka räppäisy ja tyly komennus lattialle. Tuijotan nukkuvaa mammaa, kunnes sen kännykkään syttyy valo ja sen käsi kaivautuu peiton alta kopeloimaan sitä. Hännänpääni heiluu varovasti. Nyt peitto kohoaa. Mamman pää nousee tyynyltä. Kyllä, kyllä se herää! Häntäni tamppaa mattoa. Ohi mennessään saan lempeän taputuksen päähäni ja ravaan innokkaasti ihmiseni perään. Yläkerran tupsuhäntä on jo ulkona, minä tiedän sen! Mennään jo!
Jotenkin hidasta tämä uloslähtö nyt. Jaha, mamma laittaa kumisaappaat. Se ei tiedä hyvää. Juupa juu, tuolta tulee sadevaate. EI! Yritän perääntyä, mutta se vaan seisoo jämäkkänä ja näyttää takkia. Okei, hiippailen puettavaksi. En tykkää tästä takista mutta vielä vähemmän sateesta, joka tuntuu selässä ihan suihkulta ja on kylmää.
Yläkerran kaverin tuoksu tuntuu hississä. Olin siis oikeassa. Mutta jäljet katoavat heti oven edessä ja vähätkin tuoksut virtaavat viemäriin. Sade ropisee kaapuni selkään, puistelen päätäni. Onko se pikkuinen kipittänyt sisään saman tien? Minä ainakin käyn katsomassa, mitä täällä on.
Sade tekee puroja. Täytyy kahlata niissä. Inhottavaa, kaikki tassujeni hapsut kastuvat. Ohi lipuu tuoksu jos toinenkin mutta ihan vettyneenä. Mamma yrittää hoputtaa, mutta ei tässä nyt mitään kiirettä ole. Ollaan jo märkiä molemmat. Tuuli nostaa korvani vaakatasoon ja hätistelee häntääni. Voihan sade!
Tuolla pensaan juurella äheltää joku, pyörii ympyrää ja potkii sähäkkänä. Kas, sehän on se valkoinen, pieni kaveri. Eipä ollakaan tavattu aikoihin. Silläkin on sadetakki, vähän piukan oloinen, putkilomallinen. Nauramme toisillemme. Se oli nuorempana niin innokkaasti tulossa selkään, että pistin pystyyn pienen rähinän. Nyt haistelemme samoja jälkiä vähän varuillamme mutta hyvässä hengessä. No heippa taas, lähden kohti uusia seikkailuja!
Mikä musta tuossa viistää kadun pintaa? Rotta? Ei onneksi. Musta lintu kipittää Rinkelinkulman puiden suojaan. Sekään ei viitsi lentää tässä säässä. Käydään vielä tuolla, tule vaan! Huh, mikä piikki tämä oli? Nurmikon reunasta nousee ilkeitä rautoja, onpa outoa. Ei tuo nyt mikään aita ole, kiusa ennemminkin. Paha juttu. Mennään ohi nopeasti, se kai on tarkoituskin.
Missä kaikki kaverit ovat? Eikä täällä ole mitään tuoksujakaan. Tekevätkö ne tarpeensa vain pikaisesti ulko-ovella, kun sataa? Minä en. Tai ehkei se ole huono tapa sittenkään. Pisarat suurenevat ja läiskivät päälakeani. No mennään kotiin! Mamma kuivaa tassut jo rapussa. Hyvä on sitten. Korvat kanssa, kiitos.
Eteisessä iso kassi tuoksuu vielä mökille. Jään nuuskimaan sitä ja muistikuvia kulkee pääni läpi. Tykkään siitäkin paikasta. Siellä pääsee usein ulos, voi makailla ruohikolla tai laskea lintuja terassin tuolilla. Lintuja lasketaan näin: hau, hau, hau-hau, hau-hau-hau ja hirveä rähäkkä, jos niitä on enemmän tai yli lentääkin nopea lentokone, jonka korvia särkevän äänen minäkin kuulen.
Naapuriin oli tullut sellaisia lintuja, joita …tuota… en viitsinyt haukkua. Ne olivat häkissä ja ne olivat isoja. Ne eivät pitäneet minusta ja liikkuivat häkin takana uhkaavasti. Etenkin isoin lintu levitteli kirjavia siipiään mittaviksi. En oikein ymmärrä, miksi minulle tuli mieleen lempiruokani.
Pääsin minä haukkumaan naapurin kissankin kerran. Sitten se oppi, ettei tule minun reviirilleni. Sen tuoksuja löytyi kyllä senkin jälkeen. Siiliä en nähnyt, haistoin vain ja murisin pelottaakseni sen pois. Sen haju hälvenikin nopeasti. Tosin minuakin vietiin toiseen suuntaan. Vähän väkisin.
Parasta siellä on se, että omat ihmiseni ovat lähellä melkein koko ajan. Paitsi kun ne pakkautuvat puolisalaa autoon ja ajavat pois, jättävät minut yksin pitkäksi aikaa. Ulvon perään närkästyneenä. Mutta kun herään torkuiltani, siinä ne taas ovat ja saan kaikenlaisia herkkuja. Ja sinne pieneen punaiseen mökkiin ne myös menevät ilman minua joka ilta. Katson niiden perään ikkunasta surkeana, mutta lopulta ne tulevat sieltäkin takaisin, vähän punertavina ja lämpöisinä. Silloin kun pääsee iskän syliin keinuvaan tuoliin, ei kukaan karkaa enää mihinkään.
Mutta juuri kun olen tottunut siellä ottamaan iskän kanssa päikkärit, ne pakkaavatkin tavaroita kiireesti kaapeista kasseihin. Vaistoan lähdön. Sukkuloin kassien välissä, tulen vastaan, kuljen perässä, aina tiellä, etteivät ne vaan unohda minua ja kun iskä ottaa auton avaimet hyllyltä, alan ulvoa miehekkäästi. Sillä lailla pääsee ekana autoon. Ja kotiin, Lepuskiin.
Lurppakuonoa vapaasti tulkitsi hihnan toinen pää
Lue myös aiemmin julkaistuja blogeja.
