Kunpa edes joku tulisi...
24.10.2014
Hei, tulitkos taas katsomaan, mitä täällä Raitilla tapahtuu?
No, juuri nyt elämä on tuntuu vähän haljulta. Taidan kaivata kaveria, jonka kanssa mennään ja koetaan samoja asioita. Jossakin minulla on muistikuva pienestä suippokuonoisesta typykästä, tosi ystävästä. Se varasteli kanapalojani ja toi omia papanoitansa tilalle. Minä himoitsin sen mössöruokaa, vaikka se sitten aiheutti vähän ongelmia vatsan toiminnassa. Jossakin se kaveri on. Miksei se tule tähän, missä minäkin olen? Kaipaan koiraseuraa!
Odotan muukalaisten penkin vieressä, käyn välillä jättämässä viestin istutuksiin, mutta ketään en näe, ketään en haista, kuulemisesta puhumattakaan. Silloin kesällä kun oli läkähdyttävän kuuma, tässä vilisi isoa ja pientä karvakuonoa, oli tuoksuja ja hulinaa. Se oli kivaa. Vaikka välillä jaksoin vain tarkkailla sitä menoa nurmikolta ison vaalean vierestä, olin jengissä mukana. Ja jos siihen tuli tosi mielenkiintoinen lajikumppani, olin vielä enemmän meiningeissä.
Tuuli pöllyttää häntääni ja vatkaa korviani, mutta tuoksuja se ei tuo. On vähän tylsää. Mamma alkaa jo kiskoa ovea kohti. Tuijotan sitä hyvin vakavasti ja se antaa periksi, jää katselemaan raitin kulkijoita. Ehkä sekin odottaa jotakuta. Ei sillä ole mitään kiirettä, jos koirakaveri tulee ihmisen kanssa. Suut käyvät ahkerasti. Tiedän, mistä ne puhuvat, vaikken kuule sitä. Tiedän sen niiden katseista ja värähtelevistä tunteista. Ne puhuvat meistä.
Minulla on muuten kotona seuraa päiväsaikaankin, kun iskä ei enää karkaa aamulla minnekään, vaan jää kanssani nukkumaan. Siinä me sitten touhuamme kaikenlaista, iskä siirtyy paikasta toiseen ja minä seuraan lähistölle hyvään vahtipaikkaan. Ja juuri, kun uni on tulossa ja luotan siihen, että se rojahtaa kohta sohvalle, se alkaakin tehdä lähtöä. Ilman minua! Protestoin. Perään ulvominen ottaa niin voimille, että nukahdan oven eteen ja herään vasta metsän tuoksuun. Sielläkö se on taas ollut? Juu, se pussi haisee sieniltä.
En tykkää metsästä. Panen hanttiin, jos nuo ovat sinne menossa. Kierrän mieluummin näitä tuttuja siistejä teitä kuin kapeita risukkoisia polkuja, joilla isot koirat saattavat tulla yllättäen puskista niin, että molemmat pelästyvät ja rähinä on valmis. Ja sieltä saa niitä kutittavia pikkuelukoita, joita sitten hirveällä tohinalla kiskotaan pois ja putsataan nahkaa. Ja siellä haisee metsämörreiltä. En tiedä, mitä ne ovat, mutta ne haisevat pahalta.
Mutta nyt haisee jokin muu! Kääntyilen tuulen suuntaan ja sieltä se tulee, ihanainen harmaa typy nousee raittia ylös. Sen perässä, edellä ja sivulla poukkoilee pienenpieni musta pentu. Ehdimme vaihtaa kuulumiset asiaankuuluvin pyörähdyksin pennun sekoillessa kummankin kimpussa, kunnes ne taas menevät. Katson kauan sen perään. Sen häntä on viehkeästi kippuralla.
Ja tuolta pyyhältää yhtenäinen karvakasa mammaansa perässään kiskoen. Tämä, tämä ja - kukas tämä on? Jaa, sehän se, on vain päässyt karvoistaan. Se näyttää oudolta mutta tuoksuu tutulta. Emä on ihana, mutta kovin arka. Nämä nuoremmat ovat vähän liiankin innokkaita, mutta hauskaa tässä on kierrellä. Mammatkin pysyvät liikkeessä yrittäessään pitää hihnat selkeinä.
Vedän vielä kierroksen puiston ympäri. Nuuskin jokaisen kiveyksen reunan. Vähän uhittelen ja kuovin maata, kun kaksi ihan ventovierasta valkoista koiraa menee tiukassa hihnassa ohi. No, mitä ihmettä nuo kaksi pientä hyppivät ja tärisevät, taitavat räksyttää. Katson niitä ylväästi, mutten muuten piittaa. Tutkin syvällisesti suurta kahisevaa lehtikasaa, kunnes hihnasta taas nyitään. Nyt tuo katse on tuima. Lehtiä on tarttunut korviini. Ravistelen päätäni ja mamma riipii loput irti. Jahas, taitaa olla ruoka-aika.
Lurppakuonoa vapaasti tulkitsi hihnan toinen pää
Lue myös aiemmin julkaistuja blogeja.
