Juho Ikonen – kelloseppä, keksijä ja elämäntaiteilija

25.11.2013

 

Moni hieman iäkkäämpi leppävaaralainen muistaa vielä sata metriä kirkolta pohjoiseen, Lintuvaarantien vasemmalla puolella sijainneen pienehkön mökin, jonka puutarhassa istui kesät talvet kirjaa lukeva nainen. Tämä oli taidemaalari, kuvanveistäjä, kelloseppä, keksijä ym. Juho Ikosen tekemä patsas.

 

Juho Ikonen oli persoonallisuus jo Uudellakirkolla asuessaan. Hän oli syntynyt varakkaan kauppiasperheen lapsena vuonna 1889. Jo nuorella iällä hän osoitti kekseliäisyyttä ja näppäryyttä ja omasi myös taiteellisia taipumuksia. Niinpä hän pääsi opiskelemaan Viipurin Taiteenystävien piirustuskouluun vuosina 1909–11. Hän jatkoi opintojaan Helsingin Ateneumissa 1911–13. 

 

Juho Ikonen toimi maisema- ja muotokuvamaalarina. Hänen töitään oli ensi kertaa näyttelyssä vuonna 1913. Hän harrasti myös kuvanveistoa. Eräs Uudenkirkon nähtävyyksiä oli hänen betonista muovailemansa, puutarhassa istuva ja kirjaa lukeva nainen. Hän oli maalannut tälle vaatteet päälle ja ohikulkijat luulivat tätä eläväksi. Jotkut paikkakuntaa tuntemattomat saattoivat huudella hänelle tietä kysyen.

 

Näppäränä käsistään Ikonen oli korjannut viallisen herätyskellon. Kun ihmiset kuulivat tästä, he toivat hänelle kellojaan korjattavaksi. Vähitellen häntä pyydettiin korjaamaan myös taskukelloja. Saadessaan ne käymään, hän perusti vuonna 1920 kellosepänliikkeen kotipitäjäänsä. Enää ei tarvinnut lähteä viallisen kellon kanssa Viipuriin.

 

Ehkä vielä kannattaa mainita yksi hänen töistään. Sisarensa kolmelle tyttärelle hän rakensi leikkimökin, mutta ei tietenkään mitään tavallista. Se oli muodoltaan kreikkalainen Parthenon-temppeli pylväineen kaikkineen ja valkoiseksi maalattu.

Kuva: Juho Ikosen rakentama leikkimökki Uudellakirkolla

 

 

 

Juho Ikonen Uudellakirkolla

 

Juho Ikosen ja isäni siskon Alina Kolin tytär Armi Nuutero, joka syntyi 1916, kertoi varsin elävästi enonsa Uudellakirkolla asumisen vaiheista seuraavaa: ”Juho-eno oli sukumme ehkä kaikkein kiinnostavin persoonallisuus. Paitsi että hän oli taiteilija, hän osasi ranskaa, saksaa ja venäjää. Hän oli myös hyvin musikaalinen ja soitti monia instrumentteja, ei tosin haitaria eikä torvea. Ne ikään kuin eivät olisi sopineet hänelle. Hän oli tehnyt komean harpun, jonka koristeena oli Zina-tädin takorautainen figuuri. Se oli kullanvärinen niin kuin koko soitinkin. Äidillemme Juho-eno teki kanteleen. Se olikin hänelle mieluinen lahja ja sillä hän mieluiten säesti kotona viettäessämme yhteisiä lauluiltoja.

 

Juho-eno ei pitänyt suomalaisista naisista. Hän sanoi, että he olivat huonosti pukeutuneita, yksitoikkoisia ja vaisuja. Naisen täytyy toki olla edes hiukan turhamainen ja koketti. Hän heilastelikin juuri tällaisen naisen kanssa.

Kuva: Zinaida Ikonen

 

 

 

Juho keksi usein kaikenlaisia koirankujeita. Hän oli hyvä näyttelijä ja osasi maskeerata ja pukea itsensä niin, ettei kukaan tuntenut häntä. Siihen aikaan kesäisin Kannaksen taatsojen (=huviloiden) herrasväet toivat mukanaan myös omat palvelustyttönsä. Kylän pojat olivat ihan villinä näihin venakoihin. Juho-eno maskeerasi itsensä kauniiksi venakoksi. Se olikin helppoa, olihan hän hiukan pienikokoinen ja osasi puhua täydellisesti venäjää. Useana iltana hän sitten viettelikin kylän poikia, jotka eivät osanneet epäillä mitään jekkua. Myöhemmin Juho naureskeli, että oli pakko lopettaa poikien pakatessa liian tuttavallisesti kopeloimaan.

 

Juho ja hänen vaimonsa olivat kumpikin hyvin kiinnostavia ja erikoisia ihmisiä. He herättivät kylällä kulkiessaan tavallisen maalaisväestön keskuudessa tiettyä kiinnostusta. Juho käytti polvihousuja, sellaisia kuin Ranskan aurinkokuninkaan aikoina käytettiin, naisten sukkia ja kenkiä sekä lisäksi joskus leveälieristä mustaa huopahattua, joka oli niihin aikoihin yleensä taiteilijoiden asuun kuuluva. Lisäksi hänellä oli hieno kävelykeppi. Zinalla oli aina hyvin kauniita leninkejä, vyötäisille ulottuva helminauha, paljon sormuksia, rannerenkaita ja korvarenkaat. Tavallisesti hänellä oli myös päivävarjo ja pieni helmikoristeinen laukku.”

 

Leppävaaran vuodet

 

Leppävaarassa Juho Ikonen asui aluksi vuokralla erään omakotitalon yläkerrassa. Jatkosodan aikana, kun toisia uusikirkkolaisia muutti takaisin entisille paikoille, Ikonenkin tilasi puutalotehtaalta pienen mökin, jonka hän aikoi pystyttää entiselle kotitontilleen Pitkäjärven rannalle kesämökiksi. Se jäi kuitenkin vain ajatukseksi kun vihollisen suurhyökkäys hääti takaisinpalanneetkin taas evakoiksi. Tehdas patisti häntä kuitenkin lunastamaan tilaamansa talon. Hän sai ostetuksi Leppävaarasta silloisesta Valheimin mäeksi kutsutulta alueelta, parisataametriä koululta pohjoiseen, tontin, johon mökki pystytettiin. Siinä hän asui 40-luvulta 70-luvulle asti ja tuli varsinaisesti leppävaaralaisille tutuksi. Tontille hän myös muotoili vastaavanlaisen istuvan ja lukevan naisen kuin hän oli Uudellekirkollekin tehnyt, tosin modernimmin puettuna.

Kuva: Kelloseppä Juho Ikosen talo Lintuvaarantien varressa

 

Leppävaaran aikana hän teki myös kellokeksinnön: liipotinjousi korvattiin kahdella magneetilla, jolloin kellosta hänen mukaansa voitiin poistaa 34 osaa. Tästä keksinnöstään hän sai kultamitalin Pariisin keksintöjen näyttelyssä syksyllä 1953.

 

Vierailin verrattain usein setäni ja tätini kodissa. Usein vierailut pyrkivät venymään pitkälle aamuyöhön. Setä oli tottunut nukkumaan aamulla pitkään ja vastaavasti valvomaan aamupuolelle yötä. Hänen mielestään iltayö ja aamutunnit olivat parasta työaikaa. Jos heille erehtyi menemään aamulla, saattoi Zina-täti tulla avaamaan oven ja sanomaan huonolla suomenkielellä: ”Juska nukkuu, tulkaa myöhemmin”.

 

Keskenään he puhuivat venäjää. Sedällä riitti ideoita, joista hän mielellään kertoi. Hän harrasti myös musiikkia ja rakensi kehittelemiään soittimia. Niissä soivina osina olivat metallikiskoon pystyyn pannut erilaiset teräslankapuikot, joista väreillessään tuli erikorkuisia säveliä. Metallikiskon alla oli ontto laatikko kaikupohjana. Tämän idean hän oli soveltanut myös pianon tapaiseen soittimeen, jonka hän oli itse rakentanut. Hän soitti myös pianoa korvakuulolta ja oli kehittänyt oman nuottikirjoitusmenetelmän, jossa viivasto muodostui ohuemmista ja paksummista viivoista pianokoskettimien mukaan. Siitä varmaan aloittelevan pianonsoittajan olisi helpompi lukea nuotteja kuin normaalilta viivastolta.

Kuva: Juho Ikonen oli myös musiikkimiehiä

 

Juho Ikosen vaimo Zinaida oli sveitsiläistä sukua, joka oli kotiutunut Pietariin ja kasvoi Jusupoffin palatsissa. Koska vanhemmat olivat varakkaita, hän sai sen ajan hienostotyttökasvatuksen: kielten, soiton yms. opetusta, mutta ei lainkaan taloustöitä: nehän kuuluivat piioille. Siksi Juho-setä sai hoitaa kodin talousaskareet jopa niin, että Zina saattoi tulla sedän luo leipä ja veitsi mukanaan ja sanoa: ”Juska, hjelb!”

 

Alkuvuosina Zina ei osannut lainkaan suomea ja oppi sitä varsin hitaasti, koska heillä oli kotikielenään venäjä. 40 vuoden Suomessa asumisen aikana hän oppi kieltä varsin hitaasti, mutta asuihan Leppävaarassa silloin venäjää puhuvia, joitten kanssa hän saattoi seurustella. Usein Zina poikkesi Helsingissä käydessään meillä ja silloin isäni kanssa puhuivat venäjää. Isänikin osasi sitä erinomaisesti. Zinaida-vaimo kuoli syksyllä 1957 ja haudattiin Espoon hautausmaahan.

 

Eräs Juho Ikosen erikoisuuksia oli pukeutuminen. Hänen tukkansa oli melko pitkä ja hän kähersi sitä piippaussaksilla. Se teki hänet hieman naismaiseksi. Hän oli aika pienikokoinen ja ehkä siksi käytti naisten korkokenkiä ja muutenkin hän tuntui pitävän pukeutumisesta osaksi naisten asusteisiin. Hän ei kuitenkaan muuten vaikuttanut mitenkään naismaiselta. Poikana ja nuorena hän usein pilaili muiden ihmisten kustannuksella ja sai jotkut jopa karttamaan kaupassaan asiointia. Kerrankin hän levitti tietoa, että Riivilinnan aholle laskeutuisi määrätunnilla ilmapallo, ja sai varsin monet menemään ihmettä katsomaan, sen aikainen aprillipila.

 

Vuosia vaimon kuoleman jälkeen hän vielä avioitui uudestaan, tällä kertaa suomalaisen ja paljon nuoremman naisen Sinikka Huikurin kanssa, ja sai siten vanhoille päivilleen hoitajan, joka teki myös taloustöitä ja osasi ruuanlaiton.

Kuva: Juho ja hänen toinen vaimonsa Sinikka Huikuri

 

Mökki oli varsin vaatimaton – ei ollut mitään nykyajan mukavuuksia, kaivostakin ajoittain vesi loppui ja Juho yritti jopa kerätä sadevettä talouskäyttöön. Mutta hän oli pienestä pitäen tottunut entisajan elämäntapaan ja hänen ajatuksensa kulkivat aivan muualla kuin elintason tavoittelussa. Ehkä hän koki onnen sellaisessa elämäntavassa. Minulle hän jätti mukavat muistot älykkäästä, seurustelukykyisestä, sanavalmiista, originellista ihmisestä.

 

Vanhuus toi hänellekin dementian, ja kun viimeisen kerran kävin hänen luonaan, tuli sellainen vaikutelma, ettei hän minua enää tuntenut. Viimeisiksi elinpäivikseen hänet siirrettiin Aurora-kotiin, jossa hän kuoli vuonna 1974. Hänetkin on haudattu Espoon hautausmaahan.

 

Seppo Ikonen
Juho Ikosen veljen poika

 

Tämä artikkeli on julkaistu ensimmäistä kertaa v. 2005 lepuski.fi -sivustolla 

 

Lue myös muita julkaistuja historia-artikkeleita.