Koulusta ammattiin 60-luvun Lepuskissa

16.12.2014

 

Espoolaisia koulunuoria haluttiin perehdyttää työelämään jo 1960-luvulla. Leppävaaran kansalaiskoulun liikelinjan oppilaille järjestettiin keväällä 1961 työharjoittelua yhteistyössä Osuusliike Elannon kanssa. Harjoittelu oli käytännössä kahden viikon työperiodi jossain lähiseudun Elannossa. Minulle määräytyi myymäläksi Laajalahden Elanto Kirvuntiellä. Se on nyttemmin kadonnut, kuten muutkin pikkukaupat Lepuskista.

Kaikki alkoi varastosta

Siispä sain sovittaa päälleni hartioista kapean naisten valkoisen pitkän työtakin ja päähineeksi valkean suikan. Perehdyttäminen alkoi varastojen puolelta. Pihavarastossa oli rintamamiesmökkiläisille myytäviä tarvikkeita, kuten sementtiä, kalkkia, kattohuopaa, työkaluja, nauloja, sahoja, kirveitä ynnä muuta. Varsinainen työ alkoi varastohyllyjen täyttämisellä. Työpäivät olivat pitkiä, eikä siihen aikaan kaupan alalla tunnettu taukoja, vaan myyjät söivät silloin kun kerkesivät ja siemaisivat lennossa kupillisen kahvia. Työharjoittelijat saivat ostaa syötävää Elannon jakamilla kupongeilla mistä tahansa Elannon myymälästä, mutta tietenkin vasta työajan jälkeen.

 

Elannon jakeluauto toi joka toinen päivä tuoretta leipää sekä maitoa 30 litran tonkissa, joita sain roudata kylmähuoneeseen. Maito myytiin asiakkaan omaan maitokannuun, johon se mitattiin litran mittakipolla. Voitakin myytiin irtovoina, joka oli isona klönttinä lasiovisessa kaapissa myymälän puolella. Hienosokeri tuotiin säkkitavarana, joka kipattiin sokerilaariin. Minun tehtäväni oli punnita sokeri valmiiksi kilon pusseihin. Muistan erittäin hyvin, että sokeri vuonna 1961 maksoi 112 markkaa kilolta. Rahauudistuksen jälkeen vuonna 1963 kilohinta taisi olla markka ja 30 penniä.

Maito myytiin tonkista asiakkaan kannuun

 

Tarkkaa ja taiteellista hommaa

 

Punnitessa minulla oli mielessäni kotikulmillani Kirkkonummentiellä 1950-70 -luvuilla toimineen yksityiskauppiaan toiminta. Hänellä oli joskus tapana makkaraa punnitessaan sipaista suuhunsa makupala asiakkaan paketista. Niinpä päätin toimia asiakkaan hyväksi ja hieman huijata Elantoa. Kalibroin vaa'an näyttämään yhtä kiloa, vaikka todellisuudessa pussissa oli 1001 grammaa, siis yksi gramma asiakkaan eduksi. Suurella taiteellisuudella ja huolellisella hartaudella punnitsin paperipusseihin varmaan sadan kilon edestä irtosokeria.

 

Tehtävänsä syvästi tiedostava myymälänhoitaja halusi ohimennen tarkistaa työni tulosta ja tarkkana miehenä hän huomasi oitis vaa'an näyttämän virhelukeman. Niska punoittaen ja raivosta puhisten hän paiskoi joka ikisen pussin takaisin laariin: ”Punnitse kaikki uudestaan! Ja tällä kertaa joka pussin on oltava tasan yhden kilon! Tasan!”. ”Onko selvä?”, hän kysyi jo hieman rauhoittuneena. ”No selvähän tää on”, vastasin Antti Rokkaa siteeraten.

 

En malttanut tälläkään kertaa olla kalibroimatta vaakaa väärin. Tällä kertaa se näytti kuitenkin jo yhtä grammaa tyhjänä, siis asiakkaan tappioksi. Sadan kilon pakkaamisen jälkeen sama toistui taas. Sokerit mäiskähtelivät takaisin laariin vielä kovemman huudon saattelemana. ”Poika jumalauta! Etkö ymmärtänyt vai oletko hullu?”, raivosi kauppias. Nöyrä vastaukseni oli: ”En suinkaan, ajattelin vain ottaa mittatappion takaisin, kun viime kerralla meni niin monta paperipussia rikki ja sokeria räiskyi pitkin lattioita”. Tämä oli ilmeisesti vastaus, jota hän ei osannut odottaa. ”Voi jumalauta! Jos olisit meidän palkkalistoilla, saisit lähteä heti! Olisit erotettu tällä sekunnilla! Myymälän puolelle sulla ei ole mitään asiaa.” Noh, toimenkuvani muuttui, eikä mulle sitten annettu juuri mitään tehtävää.

 

Donnia ja ellejä

 

Pääsin kuitenkin joskus salaa auttamaan kauppa-apulaista, Irmeliä. Sain laskea 15 prosentin kassa-alennuksen joillekin isännille sementti- tai apulantaostoksista. Se olikin mukavaa hommaa, sillä Irmeli oli 18-vuotias ja todella upea elli. Vahinko vaan, että hän piti 14-vuotiasta meikäläistä liian nuorena. Kaikki hauskuus loppuu aikanaan.

 

Myymälänhoitajalla oli sittenkin huumorintajua, kun hän vinosti hymyillen kiitti mua visiitistä viimeisenä työpäivänäni. Yhteisymmärryksessä totesimme, että mulla ei taida olla tulevaisuutta liikealalla. Liike-elämässä ei kaivattaisi ”taitelijoita” eikä turhaa humanismia. Tie Ateneumiinkin olisi tukossa, kun lukihäiriöisenä jäi meikäläiseltä stuiduhattu saamatta.

 

Koulun kevätjuhlan lähestyessä kaikille liikelinjalaisille kerrottiin, että ketään ei jätetä luokalle. Joillekin tarjottiin kuitenkin mahdollisuutta käydä kahdeksas luokka uudestaan, mitä kukaan ei kuitenkaan halunnut. Nykyisin kai ehdotetaan kymppiluokkaa.

 

Alkukesästä alkoivat tytöt näyttää entistä kauniimmilta ja koulun käytäville ilmestyi Brigitte Bardot –klooneja: vaaleita, pitkätukkaisia pörröpäitä, BB-ruudullisissa mekoissaan. Upeimpia ellejä olivat Lilli, Silli ja Regina. He olivat oikeita donnia: aikuisia naisia jo 17–18-vuotiaina, jotka myös osasivat meikattuina korostaa naisellista viehättävyyttään sähäkän seksikkäästi. Muistan huvittuneena seuranneeni rehtori Salosta hänen jakaessaan päättötodistuksia kyseisille donnille, kasvot helakan punaisina - ei niinkään ihastuksesta, sillä vankasti uskovaisena miehenä hän kai piti kaunottaria syntisinä.

Brigitte Bardot vuosimallia 1961 oli donnien roolimalli

 

Uudelle uralle

 

Tähän mennessä valintani oli varmistunut jatko-opintojeni suhteen. Katsoin sopivammaksi vaihtoehdoksi pyrkiä metallialan koulutukseen, jossa voisin toteuttaa luovuuttani käsityöläisammatissa. Silloin ei ollut nykyisiä mahdollisuuksia artesaanitutkintoihin.

 

Leppävaaraan oli syksyllä 1961 valmistunut uusi ammattikoulu nimeltään Espoon ammattikoulu (EAK). Leppävaaran Mäkkylässä toimi kyllä myös Valtion ammattikoulukoti, nimeltään Leppävaaran ammattikoulu. Se oli perustettu Kannaksella jo 1930, siirretty 1945 Leppävaaraan, jossa toimi vuoteen 1972. Koulu oli tarkoitettu ammattitaidottomille ja varttuneemmille nuorille, jotka eivät olleet vielä löytäneet paikkaansa yhteiskunnassa. Oppilaat olivat kaikkialta Suomesta. Samoissa tiloissa aloitti 1972 Näkövammaisten ammattikoulu, myöhemmin nimi vakiintui Arla-instituutiksi. Samalla EAK:n nimi muuttui Leppävaaran ammattikouluksi. Vuonna 1961 EAK:n tiloissa aloitti väliaikaisesti toimintansa myös Leppävaaran kauppakoulu.

 

Elokuussa 1961 aloitin metallityön opinnot EAK:ssa vielä osin keskeneräisessä hitsaamossa. Opettajaksemme esittäytyi kuuluisa ja monta ikäluokkaa opettanut Hitsi-Mikko eli Toimi Mikkola. Hän oli sepän poika, jo lapsena taitavaksi teräksenkäsittelijäksi oppinut mies. Hänellä  oli vilpitön halu kädestä pitäen opettaa meitä ymmärtämään, että raudalla on sielu, ja miten se käyttäytyy. Hänen olemuksensa ja opetusmetodinsa olivat edelleen mielessäni, kun 90-luvun lopulla opetin inkeriläisiä paluumuuttajia hitsaajiksi Helsingin aikuiskoulutuskeskuksessa.

 

Hitsaamon sähinää ja pauketta

 

EAK:n hitsaamosta kantautui ajoittain sotainen tunnelma, kun hitsipillit paukkuivat ja kova-ääninen kiroilu raikui, nuorten miesten tutustuessa hitsauksen alkeisiin. Kuten arvata saattaa, vilkkaimmat pojat keksivät laskea räjähtävää asyteelinikaasua harjoitusputkien sisälle ja räjäyttää se hitsiliekillä. Seurauksena oli ikkunoita tärisyttävä jysähdys ja Hitsi-Mikolla oli täysi työ pitää hermonsa kurissa ja säilyttää tyyneytensä vintiöiden virnuillessa.

EAK:n LVI-puolen opettaja Erkki Haapalainen vaaleassa työtakissaan, Jusa etualalla hitsauslasit otsallaan.

 

Kaikilla 15-vuotiailla ei ollut valmiutta, kuten ei varmaan nykyisinkään, suhtautua ammattiopintoihinsa vakavasti. Muutamat veijareista ilmoittivatkin naureskellen ainoaksi syykseen amiksessa opiskeluun todella hyvän ruoan. Kouluruokailu oli viisaasti järjestetty siten, että suurtalouspuolen tytöt valmistivat kouluateriat oppilastyönään. Silloisten asenteiden takia poikia ei opiskellut suurtalouspuolella ainuttakaan. Ruokaa syötiin paljon. Koulun rikkomaton santsiennätys - 14 annosta - oli Tipillä ja hyvänä kakkosena 10 santsilla tulivat Kissa, Ruippi ja minä. Kukaan meistä suursyömäreistä ei silloin ollut lihava, eikä muuten nykyisinkään.

 

Herrasmiehiä ja kyttiä

 

EAK:n ensimmäinen rehtori, diplomi-insinööri Mauno Melkko, oli todellinen herrasmies. Hän puuttui heti alussa kaikkiin ilmenneisiin koulukiusaustapauksiin. Hänen juhlasalissa pitämänsä karismaattinen ja psykologisesti viisas puheensa tehosi salin täyttäneelle oppilasyleisölle. Häiriöitä ei esiintynyt sen jälkeen kuukausiin.

 

Kuitenkin myöhemmin sattui valitettavan ikävä ja raukkamainen kiusaamistapaus. Isokokoinen levypuolen oppilas Julle survoi pienen koneistajaoppilaan Kallen hiekoitushiekkalaatikkoon ja naulasi kannen kiinni. Sattumoisin myöhemmin ohi kulkenut vahtimestari kuuli Kallen vaimeat avunhuudot. Asiasta kuultuaan rehtorilla ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin erottaa Julle välittömästi. Nopean toiminnan takia tämä asia ei ehtinyt edes tulemaan kaikkien oppilaiden tietoon. Ne jotka tiesivät, hyväksyivät rehtorin menettelyn sata prosenttisesti.

Espoon ammattikoulu 1961-1962

 

Vuonna 1962 rehtori Melkko alkoi vetäytyä virastaan, valmistellakseen tekniikan tohtorin väitöskirjaansa. Uudeksi rehtoriksi asettui Jaakko Lähdesmäki, DI hänkin. Sielultaan pikkuvirkamies. Koulussa siihen asti vallinnut hyvä ilmapiiri alkoi muuttua ahdistavaksi.

 

Syynä tähän oli uuden reksin negatiivinen asenne. Ajoittain tuntui, että hän halusi koulustaan Stasin valvoman itäsaksalaisen mallilaitoksen. Vahtimestarin päivittäiseksi ja lähes ainoaksi tehtäväksi tuli oppilaiden valvonta ja huolehtiminen siitä, ettei kukaan poistunut välitunnilla koulun alueelta tai oleskellut sisällä rangaistuksen uhalla. Yhdessä sähköpuolen opettaja Sillanpään kanssa he ravasivat koulun käytävillä ja kurkistelivat luokkahuoneisiin etsien onnettomia rangaistavia. Näin he toki saivat hyötyliikuntaa, mutta jäivät itse paitsi raittiin ilman virkistävästä vaikutuksesta. Lopulta tilanne rauhoittui, kun valvontapartio kaksikko taisi itsekin väsyä taisteluunsa tuulimyllyjä vastaan kuten esikuvansa Don Quijote ja Sancho Panza.

 

Suoraan töihin

 

Vuonna 1963 koulunsa päättäneet työllistyivät kaikki lähes välittömästi, etenkin teollisuus- ja rakennusalalle. Ne amislaiset, jotka halusivat täydentää opintojaan teknillisissä opistoissa, joutuivat valitsemaan ns. pitkän tien. Saadakseen pätevyyden hakea teknilliseen opistoon he joutuvat suorittamaan lukion iltakoulussa tai vähintään keskikoulun. Nykyisin asetelma on kääntynyt hieman päälaelleen, kun teknillisistä opistoista valmistuu nuoria eri alojen inssejä, jotka eivät ole saaneet olla päivääkään alansa töissä. Työnhaku ilman alan praktiikkaa on jo paljon vaikeampaa.

 

Tämä taitaa olla todellisuutta koko EU:ssa ja elämmekin nyt hyvin haasteellista aikaa. Suomalaiset ovat aina pärjänneet kaikissa olosuhteissa, joten toivotaan, että historia toistaa itseään tässäkin asiassa.

 

Jusa

 

Lue myös muita julkaistuja historia-artikkeleita.