Mäkihyppyä Lepuskin metsissä

06.01.2014

 

Mäkihyppyä on Lepuskissa harrastettu iät ja ajat. Pikkupojat tekivät mäkensä metsän rinteisiin ja kalliolle. Monikon mäkeen valmistui iso, hirsirakenteinen hyppyrimäki, joka 1960-luvulla oli Herttoniemen jälkeen pääkaupunkiseudun toiseksi korkein. Monikolla järjestettiin SM-tason hyppykilpailuja. Monikon mäkiennätys 47 metriä on Markku Maatelan nimissä.

 

Hyppyrimäkeä ei 50- ja 60-luvuilla lähdetty kaukaa etsimään. Sopivilta näyttäviin luonnonmäkiin raivattiin sen verran väylää, että mäki saatiin näyttämään oikealta. Lepuskista etsittiin sopivia rinteitä "sillä silmällä" kaikista alueen metsistä. Eikä yleensä kestänyt kauaakaan, kun sopivaksi katsotussa mäessä jo hypättiin.  Etsinnät jatkuivat aina siihen asti, kun alueelle saatiin oikeat hyppyrimäet eli Monikon mäet.

 

Parhaat rinteet olivat varmaan alun perinkin Monikon mäen alueella. Suosituksi tuli rinne vinosti Monikkoa vastapäätä, mutta nykyisen Lintukorven puolella. Mäkeä kutsuttiin Mäntymäeksi tai "Mäntsikäksi". Alueella kasvoi valtavia kuusia, eikä niitä koskaan kaadettu mäen tieltä. Jotenkin vain sieltä puiden välistä löytyi muutaman metrin levyinen paljas rinne, kuin luonnon rakentama hyppyrimäki.

 

Mäntsikälle ei tarvinnut yleensä rakentaa kuin matala, korkeintaan puolen metrin korkuinen hyppyripöytä, niin hypyt kantoivat jopa parikymmentä metriä. Alastulorinnettä jatkui hypyn jälkeen vielä melko pitkälle. Lopuksi oli puikkelehdittava kovassa vauhdissa sankassa kuusikossa. Usein hämärässä löysikin itsensä suksiin ja risuihin sotkeutuneena läheltä isoa ojaa, joka lienee Monikonpuro. Rinnettä voi pitää jopa vaarallisena, mutta onneksi pahoilta loukkaantumisilta vältyttiin.

 

Suksen katkeaminen oli tavallista. Koska uusia suksia ei noin vain ollut tapana mennä ostamaan, korjattiin sukset tavallisesti pellin palalla ja pienillä nauloilla. Mäkisukset olivat ne samat, jolla hiihdettiin esimerkiksi koulun hiihtokilpailuissa. Oli järvisiä ja lampisia, joita kutsuttiin myös "Lampisen lamelleiksi" tai "Lampisen limalaudoiksi". Karhut olivat melko suosittuja mäessä, koska ne olivat usein melko leveät ja kokopuuta.

 

Siteinä rotanloukku oli tavallisin. Y-sidettä käytettiin myös. Se oli tavallisen "rottiksen" kaltainen, mutta ehkä vähän sirompi. Voittoside oli selvästi "out", sillä se kuului helppoudessaan vain pikkulapsille. Monon taakse kiertävä retkiside oli melko harvinainen, mutta niitäkin näki joskus. Sellaisilla ei kuitenkaan ollut asiaa hiihtokilpailuun. Voiteluongelmia ei juurikaan ollut. Mäkeen ei menty, jos oli suojakeli. Luistoa saatettiin lisätä joskus kynttilällä tai parafiinin palalla.
Koulun hiihtokilpailut 1956 nykyisellä Veräjänpellonkadulla

 

Koska monikaan ei ollut nähnyt isoja hyppyrimäkiä kuin kuvissa, saattoi mielikuvitus auttaa useankin mäen rakentamisessa hyvinkin paljon. Joskus alamäki puuttui lähes kokonaan. Toisinaan se oli aivan liian jyrkkä, jolloin notkoon hyppääminen oli suuri riski.

 

Tavallisesti tyydyttiin luonnonmäkiin, mutta useinkin innostuttiin rakentamaan joko ylä- tai alamäkeen telineitä. Näin tapahtui varsinkin silloin, jos oikea rakennelma oli nähty luonnossa. Vanhan Turuntien varressa, jossain Rastaalan kohdalla oli hieno rakennelma. Lauttasaaressa ja Herttoniemessä oli upeat puumäet.

 

Leppävaaraankin kyhättiin monenlaisia rakennelmia. Vanha bunkkerinmäki eli "rintsu" Kutsuntatien kohdalla oli monen pikkupojan harjoittelumäki. Sinne rakennettiin Invalidintien puoleiselle rinteelle pieni mäki, joka oli hyvin suosittu. Paikka oli varjoinen, joten sitä voitiin pitää yllä pitkälle kevääseen. Huonona puolena oli laskeutuminen tielle.

 

Aseveljentien päässä oli hiekkakuoppa, joka tarjosi hyvän valmiin alastulorinteen. Siihen tehtiin kerran kevättalvella hieno ylärinne puutavarasta, jota raahattiin kilometrien päästä. Huonona puolena oli aurinkoinen rinne. Alastulorinne oli jo täysin sulanut, kun ylämäki saatiin valmiiksi. Seuraavana talvena ei enää tultu siihen mäkeen.

 

Hyviä hyppyrimäkiä oli myös Leppävaaran kansakoulun ja nykyisen kirkon välisessä hiekkakuopassa sekä nykyisen kauppaopiston ja Gallerian välisessä mäessä kuten myös Vallikalliossa lähellä nykyistä Shelliä. Ainahan löytyi myös "putlareita" uhkarohkeille. Niissä ei ollut juuri ylä- eikä alamäkeä, ainoastaan usean metrin jyrkänne, josta pudottauduttiin suksilla alas.
Monikon torpassa toimi suosittu hiihtomaja, jossa järjestettiin myös mäkihyppykilpailujen palkinnonjakotilaisuudet.

 

Muita suosittuja mäkiä olivat Musta kotka eli "Mustis", joka sijaitsi Nostoväentien ja Kirkkalantien yhtymäkohdan ja Uusmäen välimaastossa sekä Mäkkylä kallioiden alue. Myös peltosaareke nykyisen urheilupuiston alueella, lähellä koirarataa, oli houkutteleva mäenlaskupaikka. Paikkaa kutsuttiin "Gruuvaksi". Ties mistä tuo nimi oli peräisin, salaperäinen seikkailusaareke se joka tapauksessa oli. Kerran iltahämärissä poikajoukon siellä käydessä, maakuopassa oli kuollut lehmä. Sen koommin sieltä ei etsitty hyppyrimäen paikkaa.

 

Monikon hyppyrimäen valmistuttua mäenlaskutoiminta sai järjestäytyneitä muotoja. Oli kasvanut uusi poikajoukko, joka oli valmistautunut laskemaan jo oikeita mäkiä. Välineet olivat muuttuneet. Television tultua yhä useampiin koteihin, monet pikkumäet tyhjenivät laskijoista. Luisteluradat ja jääkiekko alkoivat niin ikään kiinnostaa. Leppävaaran alueella myös koripallo veti entistä enemmän puoleensa.
Monikon isossa hyppyrimäessä tehtiin aikanaan myös Suomen ennätyksiä, mutta pikkupojalle riitti hyppytorniin kiipeäminen ilman suksiakin.

 

Jaska

 

Jaska eli Jaakko Linkola kertoo asuneensa koko kouluikänsä Leppävaarassa nykyisellä Reserviläisentiellä. Hänellä on noista 50- ja 60-luvun ajoista paljon mieluisia muistoja ja koska hän ei omien sanojensa mukaan "välttämättä halua pitää niitä vain ominaan", tämä juttu on aiemmin julkaistu Lepuski-lehdessä.

 

Lue myös muita julkaistuja historia-artikkeleita.