Muistoja lapsuuteni Leppävaarasta

09.12.2013

Vuonna 1946 minut tuotiin pienenä nyyttinä Mehiläisen sairaalasta isoisäni albergalaishuvilan yläkertaan, minne vanhempani olivat perustaneet pesänsä jo 11 vuotta aikaisemmin. Isoisä oli muuttanut Leppävaaraan 1910 ja hankkinut huvilan Mäkkylän sotilasvirkatalon mailta, Turuntien ja radan välistä, nykyisen Kalkkipellontien tuntumasta. Huvila oli kaksikerroksinen, taitekattoinen ja siinä oli parvekkeita ja kuisteja. Turuntie oli nykyistä kapeampi, autoja tuli vain silloin tällöin. Kuuntelin niiden hurinaa iltaisin pinnasängyssäni.

Viiden ikäisenä muutin puoli kilometriä pohjoisemmaksi, rintamamiestontille valmistuneeseen omakotitaloon. Tontille ei ollut muuta tietä kuin Leppävaaran linnoitustöiden yhteydessä rakennettu nupukivipäällysteinen tykkitie. Sitä ei tietenkään aurattu talvisin. Isän oli luotava polku lumeen päästäkseen Turuntien varressa olevalle linja-autopysäkille.

Heidi Mäkkylän kotinsa avokuistilla kesällä 1954. Vasemmalta lukien kuvassa naapurintytöt Camilla Englund ja Anne Åberg sekä Heidi ja sisarensa Helena.

Kotini lähituntumassa oli kaksi linnoitettua kalliota. Niiden vallihaudoissa ja ruutikellareissa oli hauska leikkiä rosvoja ja intiaaneja.

Naapurustossa oli muutama vanha huvila, joiden lomaan nousi toinen toisensa jälkeen uusia puolitoistakerroksisia omakotitaloja. Meidän talomme oli yksikerroksisuudessaan poikkeus. Elettiin sodan jälkeistä niukkuuden aikaa. Jokaisessa talossa oli oltava puulämmitys. Vesijohtoja ei ollut vielä kenelläkään. Monet perheet hankkivat leivänlisää kasvattamalla perunoita, porkkanoita ja vihanneksia. Lähes joka tontilla oli myös omenapuita, herukkapensaita ja mansikkamaa. Yrittipä joku tomaatinviljelyäkin kasvihuoneessa.

Matkalla maitokauppaan Turuntien varteen oli kuljettava mustalaisleirin läpi. Tykkitien toisella puolella oli vieri vieressä vitsaksista, pahvista ja huovista kyhättyjä telttoja, joiden ympärillä pyörivät resuiset, vedosta rähmäsilmäiset lapset. Teltoissa asuttiin talvisinkin. Pelotti kulkea leirin läpi; kerran jouduinkin pikkusiskoni kanssa kivisateeseen.

Vasta kun menin kansakouluun, alettiin rakentaa tietä, joka sittemmin antoi osoitteen koko naapurustolle. Syyslukukaudella minun oli kouluun päästäkseni loikittava pitkin polkuja, yli ojien ja läpi pihojen. Puinen alakansakoulurakennus oli sama, missä jo isäni oli pulpettia kuluttanut; sen paikalla on nyt valkotiilinen Veräjäpellon koulu. Yläkansakoulun rapattu rakennus seisoo vielä paikallaan. Syksyisin sen takana lemahteli kaalipelto.
Vanha puukansakoulu nykyisen Veräjänpellon koulun paikalla.

Leppävaaraan saatiin oppikoulu paria vuotta ennen kuin minun oli määrä sinne mennä. Se oli aluksi puinen parakki nykyisen Hippos-talon paikalla. Opettajan silmän välttäessä sännättiin välitunnilla lähettyvillä olevaan Kuuselan siirtomaatavaraliikkeeseen ostamaan sekundakaramelleja, pariisinleipiä tai pumpernikkeleitä. Kuuselan kaupan varteenotettava kilpailija oli hieman etäämpänä (nyk. Harakantien varressa) sijaitseva kello- ja paperikauppamökki, josta sai ihania kotitekoisia, voipaperiin käärittyjä siirappinekkuja. Muistan myös sen päivän, jolloin markkinoille tulivat ensimmäiset Jenkki-lakritsipurukumit.
Paperikauppa osoitteessa Harakantie 4 (nyk. Harakantie 3).

Urheilutunneilla nykyisen Leppävaaran keskuksen paikalla olevalla kentällä tunki sieraimiin vastustamaton tuoreen ranskanleivän tuoksu Mansikkalan leipomosta. Oli aivan pakko poiketa ostamaan sämpylöitä, joita sitten mussuteltiin sellaisenaan, ilman voita.

Joskus koululuokka vietiin parijonossa Leppävaaran kirkkoon, nykyiseen Perkkaan kappeliin. Rautatien yli vievien siltojen kohdalla oli tasoristeys puomeineen. Juuri tasoristeyksen jälkeen oli Åhlbergin kahvila, hieman epämääräinen, Huspuksi tai Räkäläksi kutsuttu paikka, jonne en koskaan uskaltautunut. Onneksi jäätelöä myytiin ulkopuolella kärryistä vahvasti vanilliinin makuista, hieman vetistä pula-ajan jäätelöä.
Oppikoulun ekaluokkalaiset marssivat v.1955 vanhalta puukoululta uudelle oppikoululle (nykyisen Hippoksen talon paikalla).

Leppävaara oli tuolloin rauhallinen pieni paikka. Poliiseilla, joiden talo sijaitsi Arkadia-teatterin purkujätteistä rakennettua Agnes Lundellin huvilaa vastapäätä, ei liene ollut paljon ongelmia.

Heidi Helme

Lue myös muita julkaistuja historia-artikkeleita.