Koripalloa Lepuskin metsissä
50- ja 60-luvuilla

01.04.2014

 

Leppävaara on ollut Suomen koripalloelämän historiassa yksi tärkeimmistä paikkakunnista. Yli 80-vuotias Leppävaaran Pyrintö (LePy) on tullut parhaiten tunnetuksi juuri koripalloseurana, vaikka se on toiminut monellakin urheilun sektorilla. Vuosikymmenien menestyksen pohja luotiin 1950- ja 60-luvun kultaisina aikoina, jolloin menestyksen takasi ainoastaan kova työ ja pohjaton innostus. Silloin ei haikailtu rahaa, hienoja pelivälineitä tai parempia harjoittelupaikkoja.

Kenttä raivattiin jopa umpimetsään

 

Hyvin monen lepuskilaisen omakotitalon nurkalla tai takapihalla komeili koripalloteline. Kenttiä raivattiin LePy:läisten talkoovoimin jopa umpimetsään. Tärkein ulkokenttä 50-luvulla oli ns. Yläkenttä eli Vanhakenttä. Se sijaitsi Lintuvaarassa nykyisen Sinitiaisentien pohjoispuolella.

 

Yläkentällä urheiltiin jo ennen sotia. Kentän pohjoislaidassa oli tukeva kori männyssä. Kenttä oli käytössä kesät talvet. Talvella korin alta luotiin lumet. Jäiselle kamaralle siroteltiin "uunikuumaa" eli koksin tuhkaa liukastumisen torjumiseksi. Myöhemmistä kentistä tunnetuimmaksi nousi varmaan ns. Kallen kenttä, jossa tosin urheiltiin muutenkin, mm. hyppäämällä korkeutta. Monipuolisuushan oli 60-luvulla kaiken a ja o.

Kallen kenttää raivaamassa 1960-luvun alussa Kaitsu Blomqvist, Stigu Friman, Jaska Linkola, Olavi Salovaara ja edessä Börje Hellström (Puppe). Kuva on Kalle Lundstenin. Kuva LePy, www.leppavaaranpyrinto.fi.

 

Koriskentillä vietettiin käytännössä kaikki vapaa-aika. Arki-iltaisin pelailtiin ja heiteltiin niin, että pallon töminän kuuli jo kaukaa. Ensimmäinen peluri oli viikonloppuisin paikalla jo aamu kahdeksalta. Iltahämärissä pelattiin yleensä siihen asti, kunnes pallo pyöri pimeässä kadoksiin. Sade ei yleensä haitannut. Joskus kentällä oli vain yksi kaveri, mutta kymmenen pojan joukkokaan ei ollut harvinainen näky. Jostain syystä ulkokentillä ei juuri koskaan näkynyt tyttöjä.

 

"Kaksykköstä" ja "ämmistä"

 

Tavallisesti heiteltiin ns. "21:tä" vapaaheittoviivalta eli ensimmäisestä heitosta sai kaksi pinnaa, ja kimmonneen pallon saaminen koriin tuotti vielä yhden pinnan. Jos molemmat heitot menivät koriin, sai jatkaa, kunnes jompikumpi heitto meni ohi. Parhaat heittelijät saattoivat yhteen menoon heittää koko 21 pisteen sarjan.

Kepsun kenttä entisellä Kulmatiellä, nykyinen Veräjänkallionkatu. Oikealta Raino Dahlman ja Saulo Kepsu, muut tuntemattomia. Kuva LePy, www.leppavaaranpyrinto.fi.

 

Joskus heiteltiin myös "akkaa" eli "ämmistä", jolloin aloittaja heitti mistä paikasta vain ja valitsi myös heittotyylin. Muiden oli seurattava. Jos aloittaja itse epäonnistui, seuraavasta tuli uusi aloittaja. Heittokisoja saatettiin jatkaa tunnista toiseen kunnes joku huomasi, että oli poistuttava. Kentillä hiottiin myös tyylejä, joita oli opittu varsinaisissa harjoituksissa.

 

Metsäinen kenttä koulutti virtuoosit

 

Pienimuotoisia otteluita pelattiin aina, kun vain oli mahdollista. Yhteen koriin pieneen kentällä pelaamalla opittiin juuri niitä "yksi yhtä vastaan" -kikkoja, joita sitten voitiin soveltaa matseissa. Kahden pelaajan joukkueissa pikkupojatkin oppivat pian kaikki "skreenipelin" niksit, joilla LePy kolkutteli usein mestaruussarjan ovia. Ulkona epätasaisella alustalla harjoittelu opetti myös paremmin pallon käsittelytaitoa ja kehitti pallosilmää verrattuna sileillä saleilla pelaamiseen. LePy:hän tunnettiin aina virtuoosimaisista pallon käsittelijöistä, joilla oli varhain kysyntää edustustehtäviin.

Lepy 1962-63. Kuva LePy, www.leppavaaranpyrinto.fi.

 

Sekaporukassa isot ja pienet yhdessä

 

Mini- tai mikrokoripalloilua ei 60-luvulla vielä tunnettu, joten isompien poikien joukossa oli aina jokunen nappulakin. Tai sitten pienten poikien joukkoon eksyi esimerkiksi ykkösessä pelaava konkari. Sekaporukassa oli pienempien pakko sinnitellä mukana. Se jos mikä oli monelle juniorille parasta koulutusta. Minipoikien iässä joutui jo pelaamaan miesten koreihin C- tai jopa B-juniorien mukana.

 

Joskus kun kentällä oli joku aivan yksin, ei auttanut muu kuin pompotella tarpeeksi kovaäänisesti, jolloin lähitienoon kavereita alkoi ilmestyä paikalle. Jollei tuokaan keino auttanut, oli syytä mennä tarkistamaan oliko ehkä jollakin muulla kentällä toimintaa. Joskus sai kuitenkin heitellä tuntitolkulla aivan yksin, jolloin tietysti heittotarkkuus parani.

 

Pallo pomppi juurien ja kivien välissä

 

Kommelluksiltakaan ei vältytty. Talvella pallo ei aina pomppinut halutulla tavalla. Silloin oli tärkeätä, että käytettiin halpoja kumipalloja. Joskus taas pallo pomppi aivan väärään suuntaan, koska maassa oli juuria ja kiviä. Silloin kentällä kuului kovaäänistä manausta.

 

Tavallista oli myös, että kentällä oli kuraa ja lätäköitä, jolloin jälki oli myös sen näköistä. Talvella kenttä oli aurattava. Jos oltiin laiskoja, lapioitiin korin ja vapaaheittoviivan väliin käytävä, jolla sitten kuljetettiin palloa edestakaisin.

 

Jaska

 

Jaska eli Jaakko Linkola kertoo asuneensa koko kouluikänsä Leppävaarassa nykyisellä Reserviläisentiellä. Hänellä on noista 50- ja 60-luvun ajoista paljon mieluisia muistoja ja koska hän ei omien sanojensa mukaan "välttämättä halua pitää niitä vain ominaan", on tämäkin juttu aiemmin julkaistu Lepuski-lehdessä. Jaskan juttu "Mäkihyppyä Lepuskin metsissä" on julkaistu tällä sivustolla 6.1.2014.

 

Lue myös muita julkaistuja historia-artikkeleita.